Mainitsin kommenteissa, että teollisuustuotannon kasvun ja työttömyyden laskun ohella olisi ollut hyvä esittää myös niitä juttuja, joihin se talouskasvu varsinaisesti perustui: valtion menojen kasvattamiseen ja verojen alennukseen, mikä rahoitettiin velkaantumalla. Eli ihan tyylipuhdasta "ääri"-keynesiläistä velaksielämistä. Ei vaikuta oikein liberastiselta minun korviini.
Marttila mainitsi myös, että tilanne korjaantui Reaganin kauden loppupuolta kohti. Se ei pidä varsinaisesti paikkaansa, sillä budjettivajeet jatkuivat suurina hänen kautensa loppuun. Reaganin ajan jälkimmäisellä puoliskolla kuvioihin astui mukaan myös Plaza Accord. Vuonna 1985 maailman johtajat sopivat dollarin devalvoitumisesta, mikä oli omiaan lisäämään USA:n kasvupotentiaalia entisestään.
Tietenkin Reagan peri vaikean taloustilanteen. Positiivista siinä on, että kun on mennyt huonosti, niin ei tarvita suuriakaan tekoja, että alkaa mennä paremmin. Mutta en pidä yhtään siitä, että Reagan esitetään jotenkin liberalismin tai oikeistolaisen talouspolitiikan keulakuvana.
Kannattaa myös katsoa, miten sitä reaganomicsin yhtä keskeistä pilaria, eli sääntelyn purkamista, käytännössä toteutettiin. Sen seurauksena syntyi savings & loans-kriisi, eli pankkikriisi, mikä upotti Reaganin jälkeen presidentiksi valitun George Bushin jatkokauden.
Ai niin, tuossa viisi kirjaa seuraavaksi-pinossa mulla on Jouko Marttilan "Järki ja tunteet osakemarkkinoilla" (2001). Suosittelen.