Salaseura
Keskiviikkokerhoon ei ole naisilla asiaa – HS
Keskiviikkokerho on sotien aikana perustettu
salaseura, johon kuuluu huippupoliitikkoja, työmarkkinajärjestöjen ja
suuryritysten johtajia, korkeita virkamiehiä sekä päätoimittajia.
Keskiviikkokerho toimi ehkä suljetussa
kansantaloudessa. Voitiin suunnitella, ja riippumatta lopputuloksesta voitiin
olla tyytyväisiä itseensä. Nyt kun ne suunnitelmat ja ajatukset ovat
markkinavoimien vertaisarvioinnissa, onkin käynyt niin, että ne suunnitelmat
ovat menneet perseelleen - minkä olisi aika moni, joka ymmärtää kansainvälisen
talouden ja muutaman muun asian päälle, voinut kertoa jo etukäteen. Tätä ei jalustalle
nostettu tietotaidoiltaan keskinkertainen, mutta omasta mielestään
keskimääräistä parempi autoilija sulata. Ratkaisu on tietenkin päätyä tilaamaan
tulevaisuusselvityksiä, pitää kiinni aiemmista käsityksistä ja olla
vihaisenkatkera. Erityisesti harmittaa, että joku kehtaa arvostella.
Suomen tilanne
MoreLiver: Johtuen aika monesta asiasta se käteen jäävän palkan
ostovoima on melkoisen surkea verrattuna siihen, minkä verran joku joutuu
tienaamaan voidakseen ostaa kyseisen henkilön työpanoksen palveluna. Liian iso
ja kallis julkinen sektori siis.
K.T.: Koko ongelma on siinä, että täällä ei tehdä
asioita, joita tällä osaamisella ja kulurakenteella pitäisi tehdä. Suomen herra
yrittää myydä tonnitavaraa ja marisee kun kiinalainen tekee halvemmalla. Täällä
pitäisi tehdä kilo- ja grammatavaraa, jolla on kunnon hinta.
MoreLiver: Eli kaksi ongelmaa. Että ongelma yksi
helpottaisi, pitäisi päästä kiinni nimelliseen kasvuun ja lopettaa turhat
hommat. Ensimmäiseksi kannattaisi aloittaa niistä hommista, jotka eivät jää
edes vähäisessä määrin pyörimään omaan kansantalouteemme. Kyllä, siellähän ne
"ostetaan helikoptereita, viedään kehitysapua, tehdään tukipaketteja"
on.
Sitten vaan juustohöylää ja veronalennuksia sellaisille julkisen sektorin
toimille, jotka eivät ole a) välttämättömiä ja b) eivät jää pyörimään
kansantalouteemme kuin vähäisessä määrin. Ja sieltähän sitten tupsahtaa
maahanmuuttopolitiikka, maataloustukiaiset, kirkko jne.
Että ongelma kaksi
helpottaisi sen tonnitavaran osalta, pitäisi päästä EK-hengessä alhaisempaan
kustannustasoon - tai sitten saada ne ukot keksimään jotain järkevää tekemistä.
Koska en usko, että suomalaiset herrat viisastuisivat mitenkään dramaattisesti,
suosittelen kustannustason laskua. Sisäinen devalvaatio tuhoaa kansantalouden,
joten olkoon se sitten ulkoinen devalvaatio - mutta nimenomaan kelluvan
valuuttakurssin kautta. Antaa markkinan, ei herrojen, päättää se oikea kurssi.
Euroopan tilanne
Yhteiskuntapolitiikkaa ei voi mitoittaa
vahvimman mukaan. Mikäli ns. Vetelä-Euroopan halutaan saavan asiat kuntoon,
pitää hyväksyä korkeampi inflaatio euroalueella. Käytännössä se tarkoittaisi
+2-4% Vetelään, ja +5-+8 Saksaan. Koska Saksa ei suostu tähän (hitler-kortti),
ajetaan sitten nurinkurisesti kohti hitleriä (deflaatio, massatyöttömyys,
jne.).
Nykylinjalla vaihtoehdoiksi ei jää kuin
puolifasistinen pääomaliikkeitä kontrolloiva ja tulonsiirtoja väkisin toteuttava
Bryssel/Frankfurt. Tai sitten kansallisen tason hitlerit, jotka sanovat, että
jo riittää.
Pitäisin rahapoliittista ratkaisua parempana
kuin hitlerinpelossa hitlereihin päätyminen.
* * *
Monet lähestyvät ongelmaa virheellisesti
mikrotalouden ja pienen avoimen kansantalouden näkökulmasta.
Se, että jonkin kansantalouden kokonaiskysyntä
ja kasvunäkymät ovat alhaiset, johtaa itseään ruokkivaan negatiiviseen
kierteeseen, kuten nyt on tässä melkoisen kalliiksi tulleessa talouskriisissä
tullut toteennäytetyksi. Kansainvälinen kilpailukyky (käytännössä siis
palkkataso vs. muiden maiden palkkataso) on perinteisesti hoidettu joko
pitäytymällä olemattomissa palkankorotuksissa, tai hyvin pienissä laskuissa.
Ongelmana nyt kriisimaiden osalta on, että
muutostarve on jonkun hassun 3-5 prosentin sijaan n. 20-50% vähän maasta
riippuen. Nollapalkkalinjalla käkkien muutokseen menee siis 10-20 vuotta, minä
aikana työvoima ja suurin osa heidän lapsistaan syrjäytyy, tehtaat ovat
siirtyneet muualle, liiketaloudellinen osaaminen ja verkostot ovat hukattu.
Kun teollisuus lähtee, se ei helpolla tule
takaisin. Itseasiassa tarvitaan melkein samansuuruinen korjausliike toiseen
suuntaan, että yksityiset investoinnit toteaisivat, että tuossa maassahan on
halpaa toimia. Euroaikana mitään muuta vaihtoehtoa kilpailuerojen tasaamiselle
ei ole, vain onko:
1) Mikäli palkkoja lähdetään sörkkimään
alaspäin, ihmisten asuntolainojen ja monen muun suhteellisen tasaista
nimellistä kassavirtaa vaativien juttujen takia kansantalous rojahtaa kunnolla
palkkaleikkausmallissa.
2) Toinen perinteinen tapa hoitaa tämän luokan
kustannuserot suhteellisen nopeasti (tai oikeastaan alunperin jo estää niiden
muodostuminen), on kelluvat kansallisen tason valuuttakurssit. Koska
EU-hapsuilla oli omasta mielestään hieno idea, tämä on poissuljettu vaihtoehto.
Ainakin tämä konsti on aina toiminut, se on markkinaehtoinen, ja se jättää
yhteiskunnan isoilta osin rauhaan. Koska euroalue on nyt ristiintaattu, monet
velat ovat euromääräisiä ja kaikilla osa-alueilla rikotaan pelisääntöjä
jatkuvasti, vaihtoehtona tämä ei ole nykyään helppo.
3) Huomattavasti nykyistä isommat
budjettisiirrot ylijäämämaista alijäämämaihin. Tämä ei herätä innostusta
kummassakaan maassa: suostuakseen lähettämään rahaa Saksa haluaisi jotain, mitä
alijäämämaat eivät suostu lähettämään. Suomellehan riittää se, että Katainen
saa komissaarin paikan. Täällä ollaan lompsa levällään, kunhan nyt
julkisuudessa vähän esitetään vaikeaa.
4) Annetaan inflaation keventää
kustannuseroja. Käytännössä se tarkoittaisi sitä, että esim. Saksa sopisi
vaikka 20% palkankorotukset ja samalla rahapolitiikkaa löystettäisiin niin,
että euro heikkenisi se verran, että Saksan kilpailukyky Euroopan ulkopuolella
olisi muuttumaton. Tämä tekisi kriisimaista taas kilpailukykyisiä Euroopan
sisäpuolella, mutta toisaalta tuhoaisi Saksan kilpailukyvyn Euroopan
sisäpuolella, joten tähänkään ei suostuta. Tavallaan nostamalla inflaatiota
Saksassa olisi siis mahdollista nopeuttaa kriisimaiden "sisäistä
devalvaatiota" ajallisesti murto-osaan.
5) Merkelin äskeistä lausuntoa
"rahapolitiikka on hieman liian löysää Saksalle, mutta liian tiukkaa
muille" mietittäisiin, ja EKP:n annettaisiin tehdä suunnattua
rahapolitiikkaa. Käytännössä se tarkoittaisi huomattavasti löysempää
rahapolitiikkaa kriisimaille, kun taas ylijäämämaissa olisi tiukempi
politiikka. Tästä taas tulisi vikinää, että miksi Etelää lellitään
rahapolitiikalla, eikä muita. Suunnatun rahapolitiikan käyttö olisi muuten
samalla jonkinlainen tosiasioiden tunnustus, että euro ja yksi rahapolitiikka
ei toimi. Siksi sitä ei mielellään otetan käyttöön. Vähän sama kuin että
Helsingissä asuvat maksaisivat kuuden prosentin asuntolainakorkoa, kun taas
Lapissa ja Karjalassa kahden prosentin. Riitahan siitä tulisi.
Näille "elämmehän
yhteismarkkinassa"-tyypeille:
Markkinat eivät ole niin homogeeniset, kuin
voisi luulla. Tavarat, ihmiset, työpaikat ja tuotantolaitokset eivät singahtele
euroalueella edestakaisin paikkaamaan paikallisia kysyntä- ja tarjontashokkeja
niiltä alueilta, missä on ylijäämää.
Puhutte mielestäni abstrakteista asioista.
Saman valuutan alla kansallisella tasolla tärkeimmät muuttujat ovat
kokonaiskysyntä (käytettävissä olevat tulot, säästämisaste ja hintataso),
hintakilpailukyky (veroaste ja palkkataso). Kaikki eivät voi olla Sveitsejä,
eivätkä kaikki voi olla Kiinoja.
Lisään vielä, että inflaatio ja reaalinen
talouskasvu kulkevat käsi kädessä. On hyvin vaikeaa saada aikaiseksi
"tulevaisuudennäkymiä" ilman inflaatiota. Inflaatio-odotuksien yksi
hyvä puoli on, että ne voivat käynnistää positiivisen kasvukierteen:
"huomenna asunnot ovat kalliimpia kuin tänään, joten alanpa heti
rakentamaan, yksi uskaltaa ottaa asuntolainan ja toinen myöntää sen. Kun on
inflaatio-odotuksia, kansantalouden "käyttöaste" tuppaa kasvamaan,
kun on kiire saada aikaiseksi ennenkuin on kalliimpaa.
Jos keskusteluissa joitain tahoja inhoan, ne
ovat nämä "rakenteellisia uudistuksia" ja sisäistä devalvaatiota
(=nimellisen kansantalouden pienentäminen) toivovat, joista melko nopean
raaputtelun jälkeen paljastuu kohtuullisella todennäköisyydellä ns.
itävaltalaisen koulukunnan edustaja. Mielenkiinnosta, että tuossa hyllyssä
olevassa kansiksen 800-sivuisessa pökäleessä itävaltalaisia käsitellään n.
puoli sivua. Sen verran painoarvoa niillä on. Mutta se tuntuu vetoavan moneen
mikropuolelta ponnistaviin (= näin terve firma toimii, näin fiksu kotitalous
tekee). Kokonaisuuden kannalta se on vain huonoksi todettu juttu. Ehkä juuri
sen takia itävaltalaisen koulukunnan keskeinen teesi on empirian hylkääminen. Se kun ikävästi ei tue "totuutta". :)